Kalannin kirkko II osa

ISBN 951-97552-3-3
Painopaikka Newprint Uusikaupunki 2000
Teksti Leila K. Tuominen
Kuvat Jukka Salonen EFIAP, ARPS
Koko A4, kovat kannet
Nelivärinen paperiyliveto
Mattalaminointi
Liinalankasidottu
215 kuvaa, osa mustavalkoisia
175 sivua
Hinta 34 € + lähetyskulut
Yhteistarjous
Kalannin kirkko I ja II osa 63 € + lähetyskulut
 
Pyhän Olavin kirkon sakariston rakentaminen ajoittuu 1200-luvun loppupuolelle, runkohuoneen 1390-luvulle, asehuoneen vuodelle 1470 ja kellotapulin todennäköisesti 1490-luvun loppuun.
Teoksessa kerrotaan kirkon rakennusvaiheista, Pietari Henrikinpojan koulukunnasta (Taivassalon ryhmä), kirkkosalin sisustuksesta vuosisatojen kuluessa, kirkon korjaus- ja restaurointitöistä vuosina 1884 sekä 1965-1968, seurakunnan viran- ja toimenhaltijoista, Hymnarium Calandiensesta ja kirkollisista esineistä.

Teoksessa on myös katsaus Kalannin seurakunnan alkuvaiheisiin, jolloin alueen kantaseurakunnat Kodjala, Vellua, Männäinen, Villilä ja Putsaari yhdistyivät ja muodostivat 1411 Uudenkirkon seurakunnan. Tuolta vuodelta on peräisin yökuntaluettelo, jonka on suomentanut lääketiet. lis. Pentti Ahtiainen.

Teoksen vanhimmat kuvat ovat Fredrik Aallon vuonna 1890 kuvaamia.
Uusimmat kuvat on kuvannut uusikaupunkilainen Jukka Salonen.

Hymnarium Calandiense

Kalannin kirkon tiloista löytyi 1860-luvun alussa hyvin säilynyt keskiaikainen painettu psalttari, johon on liitetty käsinkirjoitettu hymnikokoelma. Kokoelmasta käytetään nykyään nimitystä  Hymnarium Calandiense. Hymnarium on Kalannin kirkon oma muistiinpano, vaikka se edustaakin Turun hiippakunnan hetkipalvelusperinnettä. Seurakunta lahjoitti siteen Helsingin yliopiston kirjastoon 1863. Sen aikakauden tutkijat eivät varmaankaan täysin tajunneet löydön arvoa ja ainutkertaisuutta. Hymnarium Calandiensen olemassaolosta asiakirjat vaikenivat  tyystin. Ilmeisesti se oli hautautunut yliopiston kirjaston hyllyille, kunnes tutkija Ilkka Taitto sattumalta löysi sen 1990-luvun alussa ja toi esille mm. Opusculum 1/1992 -julkaisussa.

Hymnarium Calandiense on mitä ainutkertaisin muisto keskiaikaisesta kirkkolaulusta maassamme. Sen sisältämästä 113 latinankielisestä hymnistä vajaa kolmannes on dokumentoitu pelkkinä teksteinä tai tekstikatkelmina, muutamat hymnit myös eri yhteyksissä toistuvina. Kirjoitettujen sävelmien määrä on katkelmat mukaan luettuina kaikkiaan 92. Kyseiset kappaleet on varustettu hymnariumille ominaiseen tapaan ensimmäisen säkeistön osalta nuotein.  Koska useampaan kuin yhteen tekstiin käytettyjä sävelmiä on 20, eri sävelmien lukumääräksi jää noin 60. Itse Kalannin psalttari ei ole säilynyt kokonaisena. Alkuaan siihen kuuluneesta 108 painetusta leh­destä on tallella enää 51.

Kalannin hymnarium koostuu yhdestä kaksoislehden puolikkaasta (f. 52) ja neljästä ehjästä kaksoislehdestä (f. 53-60). Se on sidottu Bartholomeus Ghotanin Lyypekissä painaman psalttarin loppuun. Yksi käsikirjoituksen erikoisuuksista on Maria-hymni Gaude visceribus, jolle aikaisemmin tunnettiin Suomessa vain yksi dokumentaatio. Viimeksi mainittuun ei edes kuulu melodiaa vaan pelkästään sanat.

Suomessa liturgisia käsikirjoituksia alettiin  merkittävässä määrin kopioida 1200-luvun puolivälissä, aikaisintaan 1200-luvun ensimmäisellä kolmanneksella. Sitä ennen edellytykset tällaiseen puuttuivat kirkollisen organisaation heikkoudesta johtuen. Ensimmäisissä kirkollisen säädyn asuttamissa paikoissa ilmeisesti kopioitiin  kirjallisuutta silti jo 1100-luvulla, Kalannin seudulla ehkä jo 1000-luvun puo­lellakin. Pääosin elettiin kuitenkin tuonnin varassa.

Kalannin hymnariumin kirjoitustyyli, nuottikirjoitus ja vesileimat rajaavat kirjan valmistamis- ajankohdan 1400-luvun lopulle (1480-luvulle ?). Kaksi ensin mainittua kriteeriä ajoittavat sen varhaisemmaksi, mutta psalttarin ja hymnariumin samanlaiset vesileimat puoltavat mainittua aikaa. Tosin kyseisellä leimalla varustettua paperia on saatettu valmistaa jo ennen psalttarin painamistakin. Kalannin hymnariumin säilyminen perustuu paljolti siihen, ettei se ole kirjoitettu pergamentille vaan paperille. Jos se olisi kirjoitettu pergamentille, kuten tuohon aikaan yleinen tapa oli, niin se luultavasti olisi hajotettu irtolehdiksi uskonpuhdistus- ja reduktiopolitiikan pyörteissä. Voudit tarvitsivat pergamenttilehtiä tilikirjojen kansiksi.

Kalannin hymnarium on laajin keskiajalta ja 1500-luvulta Suomessa säilyneistä hymnikäsikirjoituksista.  Juuri tämän vuoksi teos sijoittuu käsikirjoituksen kirjatyypin tärkeimpien edustajien kapeaan kärkeen maassamme. Ei ole epäilystäkään etteikö hymnejä olisi laulettu keskiajalla ja vielä 1500-luvullakin Kalannin Pyhän Olavin kirkossa, kun siellä toimitettiin kanonisia rukoushetkiä. Kirkon vanhimmissa 1600-luvulta säilyneissä kalustoluetteloissa kirjaa ei kylläkään enää mainita, mutta vuoden 1826 kalustoluetteloon se oli merkitty. Siteeseen liimatut keskiaikaisten asiakirjojen katkelmat sisältävät kalantilaisten kylien ja talojen nimiä. Ainakin seuraavat mainitaan: olaus (...) de Sannes, thomas de Hawdansari, de Kodiala, Hallwpy, tamisto, Kodialaby Kylänhisi, Thomas symeonis de ronanpä, dominicus i ronanpä, siwttula (...) i kalasalmi, Ha(...)hyharia ja paulus i pyrrula. 

Kalannin hymnariumin kirjoitus on goottilaista kursiivia ja nuottikirjoitus jäljittelee vapaasti neliökirjoitusta, jota käytettiin perinteisen yksiäänisen kirkkolaulun muistiin merkitsemisessä. Hymnarium on kauttaaltaan kirjoitettu ruskealla musteella noin 19 x 27,5 cm:n kokoiselle paperille yksipalstaisena, noin 16 x 24 cm:n kokoiselle kirjoituspinnalle. Sävelmät voitaisiin muuntaa nykyaikaisiksi esitysnuoteiksi tukeutumalla vanhan kirkkolaulun rytmiteorioihin ja nuottipaleografiseen tutkimukseen.

Kalannin hymnariumin kaltaisten suurlöytöjen avulla voidaan nostaa keskiajan kirkollista säveltaidetta sille kuuluvaan arvoon Suomen musiikin historiassa. Joitakin käsikirjoitukseen sisällytettyjä hymnejä laulettiin Suomessa jo 1100-luvulla. Hymnit ovat virsien rakenteellisia esikuvia. Muutamat Hymnarium Calandiensessa esiintyvistä hymneistä siirtyivätkin 1500-luvulta alkaen myös protestanttisiin virsikirjoihin käännettyinä joko sellaisinaan tai pienin teksti- ja sävelmämuutoksin.

Samoja tekstejä ja sävelmiä kuin Hymnarium Calandiensessa on, tavataan vielä vuoden 1986 virsikirjassa. Virsien 16, 72, 93, 95, 107 (osa siitä), 111, 221 (osa siitä), 420, 545 ja 550 latinalaiset tekstit esiintyvät jo Hymnarium Calandiensessa. Samoin virsien 72 b, 111 ja 420 sävelmät  tunnettaan käsikirjoituksessa.

Tieteellisessä mielessä Kalannin hymnariumin suurin merkitys perustuu sen yhtenäisyyteen ja laajuuteen. Kalannin hymnarium on pohjoismaisestikin arvioituna huomattava myöhäiskeskiaikainen hymnikokoelma, koska sen alkuperäisenä säilynyt koostumus on harvinaista. Siitä julkaistu näköispainos on laatuaan ensimmäinen Suomessa.

Löytymisensä jälkeen Hymnarium Calandiense on päässyt julkisuuteen muutoinkin kuin näköispainoksena ja englanninkielisenä selostuksena. Sen lauluja on viime vuosina esitetty sekä konsertin kaltaisissa tilaisuuksissa että keskiaikaisten jumalanpalvelusten rekonstruktioissa, mm. piispa Henrikin liturgiassa Helsingissä vuonna 2000.

Lista Kalannin Pyhän Olavin kirkosta tunnetusta latinankielisestä liturgisesta kirjallisuudesta on nähtävissä Suomen oppihistoriallisen seuran Opusculum 1/1992 -julkaisussa sivulla 51.

Uudenkirkon (Kalannin) seurakunnan Yökuntaluettelo vuodelta 1411.

Vanhimpana seurakunnallista järjestystä Kalannin  seudulla kuvaavana kirjoitettuna lähteenä on pidetty latinankielistä ns. yökuntaluetteloa vuodelta 1411, siis katoliselta ajalta. Luettelossa jaetaan eri kylille, taloille ja joillekin henkilöillekin  pappilan ylläpitoa koskevat velvoitteet. Sen kopiota säilytetään osana yhteen sidottua asiakirjakokoelmaa; arkistotunnus:  III G1 1. Kyseinen kirja on n. 5 cm paksu, mustiin nahkakansiin sidottu teos. Sen paperi on vaihtelevasti ruskehtavaa, paksua, pergamenttityyppistä. Teksti on luettelon kopiota lukuun ottamatta kirjoitettu ruotsiksi, välillä varsin haaleallakin musteella. Nokitahroja sivuille näkyy tulleen. Ilmeisesti kirjoituspaperista on ollut ajoittain pulaa, koska paikoin eri asiakirjojen teksti on kirjoitettu varsin tiheään ja pienellä rivivälillä (isovihan aika).

Varsinainen latinankielinen yökuntaluettelo on kirjan sivuilla 11–14. Alkuperäinen, ilmeisesti jo kadonnut luettelo on vuodelta 1411, jolloin pappilaa tiettävästi rakennettiin.

Kirjan sisältämä latinankielinen asiakirja on siis kopio. Muilta sivuilta löytyvät piispantarkastusten pöytäkirjat, kirkon istumajärjestys, luettelo seurakunnan keräämistä maksuista, annetuista avustuksista ja työsuorituksista maksetuista palkkioista ym. Sivulta 10 löytyy Petrus A. Bergiuksen allekirjoitus ja päivämäärä 24. kesäkuuta 1684 (piispa Johannes Gezelius nuorempi vahvistaa piispantarkastuksen yhteydessä hänet omakätisellä allekirjoituksellaan  myöhemmin kirjassa vuonna 1712 ”kunnianarvoisaksi maisteriksi”). Kirjan sivuja ei siis ole sidottu kronologiseen järjestykseen. Myöhäisin asiakirjakoosteessa havaitsemani vuosiluku on v. 1741 eli sidonta on tapahtunut sen jälkeen. Yökuntaluettelo on mainittu useissa myöhemmissä julkaisuissa.

Uudenkirkon seurakunnan aiemman kappalaisen, kirkkoherra P.O. Ekkon (ent. Ekholm) kirjoittaman seurakunnan historian mukaan yhdistyneen seurakunnan (=kyläkirkkojen ajan jälkeen) ensimmäinen kirkkoherra oli Andreas Beronius. Nimensä perusteella hänen otaksutaan olleen piispa Bero II Balkin (Lokalahden Palkkisista) läheinen sukulainen. Katolisen selibaattivaatimuksen mukaisesti hän ei ehkä kuitenkaan ollut tämän piispan poika! Bero Balk (tai Bero eli Björn Gregorii) on kuollut vuonna 1412.

Kalannin kirkko on yleisesti tunnetun tiedon mukaan rakennettu 1300-1400 –lukujen vaihteessa. Kirkon holvimaalaukset on tehty v. 1470-71 Pietari Henrikinpojan (tai hänen koulukuntansa) toimesta. Kuorin oikealla puolella olevalla seinällä ikkunan vieressä on maalaus kirkkoherra Andreas Beroniuksesta, jonka edessä on hänen nimikkopyhimyksensä Pyhä Andreas. Beroniuksella on yllään tonsuuri ja ehtoollismaneeri. Kuvan alla on teksti ”Pater Andre” (lähdeteos H.G. Porthan: Chronicon s. 334).

Kirkon ja pappilan ylläpitoon on alusta lähtien tarvittu ohjeistus ja pappilan osalta sellaisena on toiminut em. yökuntaluettelo, jonka kopion esitekstissä mainitaan alkuperäisen luettelon laatijaksi juuri kirkkoherra Andreas Beronius v. 1411. Yökuntaluettelon lopussa mainitaan sen kopiointiajaksi 6. pvä heinäkuuta vuonna 1621 ja kopioija kirjoittaa olevansa Uudenkirkon seurakunnan pastori Nikolai Eerikinpoika (hänen tyttärensä Katariina Nikolaintyttären kerrotaan "joutuneen" naimisiin Uudenkaupungin ensimmäisen kirkkoherran Josepus Lepuksen kanssa).

Yökuntaluettelossa Uudenkirkon pitäjän kylät jaettiin 4:ään yökuntaan, joista jokaisen tuli kustantaa luettelossa mainitut rakennukset. Kylät, joiden alueelle Uusikaupunki perustettiin v. 1617, sekä myöhemmän Uudenkaupungin maalaiskunnan kylät on luettelossa erotettu hakasululla. Näitä kyliä ei jostain syystä ole vedetty yli, vaikka niin on tapahtunut toisaalla luettelossa kopioinnin aikoihin jo edesmenneiden henkilöiden nimien kohdalla. Lisäksi joitakin kylännimiä on myöhemmin selvennetty alkuperäisten nimien viereen.

Yökuntaluetteloa ei tiettävästi ole näiden edeltäneiden 581 vuoden aikana  käännetty latinasta suomeksi (!) ja tämän puutteen halusin korjata, vaikkakin näin nyt harrastelijan tekemänä. Virheitä  lopputuloksesta saattaa löytyä, ne annettakoon anteeksi ja korjattakoon. Oma latinan kielen harrastukseni pohjautuu lääketieteellisen latinan opettajaltani, lehtori Heikki Koskenniemeltä saamiini oppeihin. Olen käännöksen ongelmakohdissa saanut apua kokeneemmalta latinistilta, lehtori Olli Salmelta.

Tämän käännöstyön halusin tehdä myös siksi, että esivanhempani Kalannin eli Uudenkirkon (Tl) pitäjän Ranevon, Hallun ja Kodjalan kylissä ovat menneiden vuosisatojen aikana omalta osaltaan olleet täyttämässä niitä velvoitteita, joita yökuntaluettelossa mainitaan.

Pentti Ahtiainen
29.5.1992 Vanhakartanon kylässä,
entistä Uudenkirkon pitäjää ja seurakuntaa

Kalannin kirkon valmistumisajankohta

Perustetulle seurakunnalle oli rakennettava kokoontumispaikka. Ilmeisesti jo 1100-luvulla Kalannin seudulle tuli kiinteitä kristillisiä sillanpääasemia, pieniä vaatimattomia hirsistä salvettuja kantakirkkoja. Ne rakennettiin tavallisimmin vanhalle pakanalliselle palvontapaikalle. Näin vallattiin maiseman parhaat paikat uuden uskonnon käyttöön ja samalla hankaloitettiin vanhojen palvontamenojen jatkumista. Toisaalta kansan oli helpompi tulla tuttuun paikkaan, vaikka palvonnan kohde oli vaihtunut. Kirkollisesti näyttäisi alue olleen jakautuneena neljään itsenäiseen kantaseurakuntaan. Tätä käsitystä tukee vuoden 1411 yökuntajako.

Kantaseurakuntien kirkkoja on ilmeisesti ollut viisi: Kodjalassa, Vellualla, Villilässä sekä Putsaaressa ja nykyisen kirkon paikalla Lemmittylässä jotka kirkot kuuluivat samaan seurakuntaan.

Ajan myötä seurakunnat yhdistyivät ja 1390-luvun lopulla valmistui seurakunnille uusi yhteinen kirkko, kivikirkko Lemmittylässä olevan kirkon paikalle. Tällöin vanha ikiaikainen nimi Kalanti muuttui nimeksi Uusikirkko.

Vuoden 1411 yökuntajako

Uusi kivikirkko vaati hoitamista. Lisäksi uuden suurseurakunnan kirkkoherralle tarvittiin ajan vaatimukset täyttävä asunto muine tarpeellisine rakennuksineen. Jotta vastuu rasituksista jakautuisi tasan seurakuntalaisten kesken suoritettiin vuonna 1411 yökuntajako Andreas Beroniksen ollessa kirkkoherrana. Papin kestitys ripitysmatkojen yhteydessä järjestettiin myös tämän jaon perusteella. Tällaisen jaon voi olettaa olleen olemassa jo aiemmin, mutta se vahvistettiin uudelleen pappilan rakentamista ja ylläpitoa varten, kuten Juhani Rinnekin toteaa kirjassa Pyhä Henrik. Entisten kantaseurakuntien rajoissa saattoi tapahtua muutoksia, kun niistä muodostettiin yökuntia, jotta velvollisuudet seurakuntalaisten kesken jakaantuivat tasaisemmin. Voimme  olettaa kirkon olleen viimeistään tuolloin valmiina seurakuntalaisten käytössä. Luettelon kopioi vuonna 1621 silloinen kirkkoherra Nikolaus Erici eli Nikolai Eerikinpoika.

Vuoden 1411 yökuntajakoluettelon kopio vuodelta 1621:

Suomentanut lääket. lis. Pentti Ahtiainen.

”Herran Vuonna 1411 silloisen kirkkoherran Andreas Beroniksen laatiman järjestyksen mukaisesti palautetaan mieleen ne vanhat velvollisuudet, minkä mukaan Uudenkirkon pitäjän maatilat ovat aina tarvittaessa osallistuneet pappilan ja sen lisärakennusten rakentamiseen ja korjaamiseen, rakennus- ja kunnostustyöhön. Tilat luetteloidaan tästä syystä oheisin, pappilan hyväksytyn rakentamistavan mukaisin esipuhein, jottei millään tavalla riitaa syntyisi. Niin rakentakoot ja korjatkoot maatilat ja talot esille tulevissa talokunnissa, mikä sinetillä vahvistetaan". 

I Yökunta	II Yökunta	III Yökunta	IV Yökunta